Tempe-kukkakaalinlehtibavette

Ruoan nimi kuulostaa konstikkaalta, mutta hyvinkin simppelistä ja aika tavallisesta arkipastasta on kyse.

Puoli kiloa kukkakaalin lehtiä
Sipuli
Puolikas valkosipuli
Puolikas tempeköntsä
Purkki kaurakermaa
Currya
Omenasiiderietikkaa
Puoli pakettia bavette-pastaa
Suolaa
Paljon öljyä

Jos ken ei tiedä niin tempe on siis... kokonaisia kypsennettyjä soijapapuja jotka Rhizopus oligosporus -sieni on ystävällisesti liittänyt kiinteäksi kakuksi ja samalla muokannut makua hieman piimämäiseen suuntaan. Itselleni olivat pitkään tutumpia suomalaisen Palkuaisen tempet, jotka on tehty kotoisemmista palkokasveista ja viljoista. Nyt tuli Helsingissä käydessä ostettua pitkästä aikaa perinteistä soijatempeä Toisen linjan aasialaiskaupasta.

Kukkakaalin lehdet taas löytyivät lähikaupasta, muuta ei kukkakaalilaatikossa ollutkaan. Ymmärtämättömät ihmiset olivat riipineet ne pois, vaikka nehän ovat aivan syötäviä myös, kaalia kun ovat, ja kelpaavat niin kypsennettäväksi kuin salaatteihinkin.

Yleensä käytän täysjyväpastaa, mutta nyt teki mieli tavallista durumhöttöä. Bavette on nauhapastaa, kapeampaa kuin tagliatelle ja poikkileikkaukseltaan lättänän sijasta aavistuksen pullea. Kaikkitietävän Internetin mukaan nimi tarkoittaa hämmentävästi ruokalappua. 

Välillä on hauska kokeilla, miten harvinaisempien pastojen formaatti rakenne vaikuttaa ruoan kokonaisvaikutelmaan, ja bavetella olikin samansuuntaisesta ulkomuodosta huolimatta selvästi erilainen suutuntuma kuin vaikka spagetilla. Pienen pyörähtävyyden ansiosta pasta ei tuntunut niin alttiilta liitsaantumaan kiinni itseensä kuin tagliatelle.

Maustepuolta en tällä kertaa jaksanut ollenkaan miettiä, joten käytin vain Santa Marian valmista currya, ja se toimi ihan hyvin.

Kuumensin siis currya öljyssä ja lisäsin silputun sipulin ja valkosipulin sekä suikaloidun tempen siihen paisteltavaksi. Silputut kukkakaalinlehdet otin mukaan sen verran myöhemmin, etteivät ehtineet aivan lässähtää. Suolan lisäksi makuyhdistelmä kaipasi jotain hedelmäistä, ja siinä auttoi omenasiiderietikka. (Jos omenasiiderietikkaa ei ole, voinee käyttää vaaleaa balsamicoa, mutta sitten kannattaa ehkä lisätä tilkka omenamehua makeudeksi.)

Lisäsin kaurakerman ja keittämäni baveten, ja siinäpä se.

Chili sin carne con mansikka

Tein tavallista chili sin carnea, mutta korvasin tomaatin mansikalla.

Joo.

Ei ruoka pelkkää erikoisuudentavoittelua ollut. Muistelin lukeneeni kemiaan perustuvasta makujen yhdistelystä, jossa ruoka-aineiden sisältämien molekyylien perusteella oli luotu todennäköisesti toimivia kombinaatioita riippumatta siitä, onko yhdistelmää kokeiltu minkään maan ruokakulttuurissa. Ensimmäisenä löytyi Khymos-sivuston juttu.

Sivulla esitellään myös muutamia mahdollisuuksia korvata yksi ruoka-aine toisella samantyyppisellä - tai ei lainkaan samantyyppisellä, mutta makuyhteensopivuudeltaan samanlaisella - ja yksi erikoisen kuuloinen vastaavuus vallitsi juuri tomaatin ja mansikan kesken.

Ajattelin ensin kokeilla perusbolognesella, mutta chili sin carnea en ollut pitkään aikaan tehnyt, ja se tuntui makumaailmaltaankin yksinkertaisemmalta tällaista eksperimenttiä varten verrattuna tavallisesti tekemääni bologneseen sellereineen ja valkosipuleineen.

Puoli kiloa mansikoita
Sipuli
Kaksi purkkia kidneypapuja (GoGreen)
Pussillinen pakastemaissia
Soijarouhetta
Chilihiutaleita
Jeeraa
Kanelia
Hiivahiutaleita
Suolaa
Paljon öljyä

Kuumensin öljyssä jeeran, kanelin ja chilin - pieni habanero oli valitettavasti ehtinyt homehtua, joten turvauduin hiutaleisiin - ja lisäsin silputun sipulin. Hetken aikaa paisteltuani kaadoin sekaan tilkan kiehuvaa vettä ja pakastemansikat. Yhdistelmä tuntui niin oudolta, että olin iloinen siitä että kämppis oli lähtenyt lenkille; en välttämättä olisi osannut esittää kovin vakuuttavaa perustelua puuhalleni.

Kun mansikat olivat pehmenneet, lisäsin suolaa ja soseutin sauvasekoittimella kaiken samalla varovasti maistellen. Ruoka tuntui vaativan tasaista rakennetta; maku ei ollut mitenkään surrealistinen vaan ihmeen toimiva, mutta kun suuhun osui mansikaksi tunnistettava palanen, aivot tuntuivat nyrjähtävän.

Sekoitin, no, mansikkasoseeseen pakastemaissin ja hetken kuluttua kidneypavut. Olin ajatellut proteiiniksi pelkkiä papuja, mutta kun olin aiemmin lisännyt hieman liikaa vettä, kaadoin mukaan myös soijarouhetta. Mansikoiden happamuus tuntui vaativan seurakseen hiivahiutaleita juurevuutta tuomaan.

Kanssaksi keitin kinoaa.

Ja kyllä, ainakin tämän testin perusteella tomaatin voi todellakin korvata mansikoilla. Väri ei ollut yhtä kaunis kuin tomaatilla vaan hieman harmahtava, mutta maku ei ollut eriskummallinen, vaan virkistävällä tavalla uudenlainen - kirpeä ja aromaattinen, vähän roséviinimäinen. Sokkotestasin ruokaa lenkiltä palaavalla kämppiksellä, joka kehui sitä ja luonnehti makua raikkaaksi tunnistamatta pääraaka-ainetta mitenkään poikkeavaksi.

Söin kaksi ja puoli lautasellista. Myöhemmin illalla täytyi vielä varmistaa, maistuiko ruoka tosiaankin normaalilta, vai olinko vain kuvitellut. Maku oli vain parantunut aromien tekeytyessä, ja unohduin hetkeksi jääkaapin oven väliin syömään kylmää sapuskaa suoraan kattilasta.

Mitähän seuraavaksi? Banaania persiljan kera?

Patologin lasagne

Blogiin ottamani ruokakuvat eivät muutenkaan ole kaksisia, mutta tästä oli erityisen vaikea saada räpsyä, joka näyttäisi enemmän palalta ruokaa kuin palalta syöjää.

Mielikuviin saattoi vaikuttaa eräässä Facebook-ryhmässä käytävä mahtava keskustelu, jossa patologi hauskasti ja kärsivällisesti vastailee kaikkiin ihmisten mieleen tuleviin kysymyksiin. Ruokarinnastuksiltakaan ei ole vältytty, kun hän on kuvannut mitä kaikkea ihmisen sisältä voi löytyä.

Punajuuri on visuaalisesti kieltämättä hankala raaka-aine: pidän sen mausta, mutta ruoasta tulee väistämättä, no, punaista. Aika saman aromista mutta toisen väriseksi jalostettua keltajuurta ei aina löydä, ei liioin poikkileikkaukseltaan tikkataulun näköistä raitajuurta, jonka kaunis ulkonäkö sitä paitsi tuntuu menevän hukkaan jos sen silppuaa.

Punajuuret olivat pitkään odotelleet vuoroaan jääkaapin alalokerossa, joten jotain oli tehtävä. (Tuleeko tästäkin jokin patologimielikuva?)

5 punajuurta
1 iso sipuli
Puolikas valkosipuli
Kipollinen kypsiä kikherneitä
Kuivatomaattia öljyineen
Purkki kaurakermaa
Täysjyvälasagnelevyjä
Jeeraa
Paljon basilikaa
ja salviaa
Suolaa
Paljon öljyä

Tavallisesti raastan tai pilkon hienoksi lasagneen tulevat juurekset, mutta punajuurien tapauksessa halusin minimoida sotkun mahdollisuuden. Kuorin ne ja lohkoin neljänneksiin (ja silti jälkeenpäin löytyi tahroja ja roiskeita yllättävistä paikoista) ja laitoin ne 200-asteiseen uuniin paahtumaan siinä vuoassa, jossa ajattelin tehdä lasagnen.

Sillä välin kuumensin jeeraa kuivatomaattipurkin öljyssä (lisäsin auringonkukkaöljyäkin, ettei jäisi liian kevyeksi) ja paistoin siinä silputun sipulin ja valkosipulin. Lisäsin vettä, suolaa, basilikaa ja salviaa. Yrteissä ei kannata tälläkään kertaa pihistellä.

Lidlistä olin halvan hinnan innostamana ostanut ison tölkin kikherneitä. Useimmat kypsänä myytävät pavut ja sen sellaiset ovat erittäin ok, mutta kikherneissä on mielestäni hieman purkkinen maku, niin tälläkin kertaa, enkä ollut viitsinyt tehdä niistä hummusta. Osan olin käyttänyt aiemmin tuliseen curryyn, ja loput sitten tähän. Mietin vielä erilaisia lisäproteiinivaihtoehtoja, mutta kikherneet tuntuivat kuitenkin riittävän.

Punajuuret olivat paahtuneet mukavasti mutteivät vielä täysin pehmenneet, joten nekin saivat kiehua hetken mukana. Lopuksi lisäsin aurinkokuivatut tomaatit (sinietikettistä Tsatsoulisia), soseutin kaiken ja lisäsin kaurakerman. Vaikken edes pyrkinyt erityisen samettiseen lopputulokseen, soseuttaminen oli hieman tylsä ratkaisu, kun kastikkeeseen ei jäänyt mitään sattumia.

Maku oli kuitenkin kohdillaan, kun olin vähän laskenut uunin lämpötilaa ja paistanut täysjyvälevyistä ja kastikkeesta rakennettua lasagnea 175 asteessa vajaan tunnin verran. (En ollut jaksanut kehitellä pinnalle mitään erityistä kuorrutusta.)

Ulkonäöstä voikin sitten keskustella.

Perunasalaatti ja mustan suolan salaisuus

Tästä sumeasta salaatista on ehtinyt jo hetki kulua, mutta onneksi resepti - tällä kertaa osittain tarkoilla ainesmäärillä - löytyi onneksi kirjekuoresta repäistyltä paperilapulta laukkuni sivutaskusta. Täyttävää perunasalaattia siis.

Tästä tulee iso annos.

1 kg kiinteitä perunoita
200 g parapähkinöitä
Puolikas makea sipuli (varmasti olisi kokonainenkin mennyt)
Lehtiselleriä
Vihreitä papuja
Savumanteleita
Kirvelipuska
Sitruunamehua
Mustaasuolaa
Paljon öljyä (tällä kertaa artisokkapurkista)

Perunoiden kiehuessa valmistin kastikkeen - tai tahnan - surauttamalla sauvasekoittimella yhteen parapähkinät, sitruunamehun ja öljyn.  Ärsyttävän helposti tulee vieläkin kaadettua erilaisten säilykkeiden öljynjämät pois, vaikka aina niille paikka jostain ruoasta löytyisi. Nyt artisokkatölkin nesteestä tuli mukavasti paitsi rasvaa, myös happamuutta.

Mutta reseptin jännä on musta suola. (Kaapistani löytynyt on paljon tätä tummempaa, viininpunaista. En tiedä minkä firman se on, koska se on kaadettu säilytyspurkkiin ja etiketti on arkistoitu johonkin.) Se on vuorisuolaa ja enimmäkseen aivan natriumkloridia, mutta mukana on rikkiyhdisteitä, jotka saavat sen maistumaan mykistävästi kananmunalta. Suolankin sekoitin siis tahnaan.

En sinänsä kannata sitä että vegeruoka koetetaan saada maistumaan joltain muulta kuin mitä se on, mutta tässä tapauksessahan maku tulee luonnostaan, ja se sopii aika hyvin perunoiden ja sitruunan kirpeyden kanssa, muun muassa. Vastaavaa monin tavoin yhdisteltävää aromia on muualta hankala löytää - ja sekasyöjienkin olisi syytä tämä aines tuntea, koska siitä saattaa olla iloa laitettaessa ruokaa muna-allergikoille tai muuten vain, kun halutaan ruokaan moista makua mutta ei kananmunaa.

Jos olisi ollut oikein pätevä ja ekologinen, olisi pakastepavut kiehauttanut samassa vedessä perunoiden kanssa, mutta erikseen ne tuli nyt keitettyä.

Kääntelin tahnan papujen, ronskisti pilkottujen perunoiden sekä silputun sipulin ja sellerin kanssa yhteen, ja lisäsin vielä pussin pohjalta ne savumantelit, jotka jostain syystä olin malttanut jättää syömättä. Riivin kirvelipuskasta mukaan lehdet, ja kyllähän ohuempiin varsiinkin hammas pystyi.

Kirvelillä ei ollut mitään kulinaarista funktiota, siitä täytyi vain päästä eroon (tarkoitus oli ollut ostaa korianteri).

Sarapuuseitan ja suppispasta

Sarapuu kuulostaa niin kauniilta, että oli pakko laittaa ruokalajin nimi viroksi. Suomeksi kyse on siis hasselpähkinästä.

Seitan eli vehnäproteiinista (eli gluteenista) valmistettu eine on kuulunut parin vuoden ajan perusruoka-aineisiini, mutta olen ollut aika arka tekemään kokeiluja.  Mieluummin olen tehnyt perusseitania enemmän tai vähemmän Chocochiliä seuraillen, ja kikkaillut sitten muun ruuan mausteilla ja aineksilla.

Nyt nappasin kaupasta pussillisen hasselpähkinärouhetta, vaikka hasselit eivät kuulukaan lempparipähkinöihini. Ajattelin saada niistä kuitenkin makua ja rakennetta perusseitaniin.

Kotona yllätyin nuuskaistessani avattua pussia: tämähän tuoksuu - jäätelöltä! Muistiin palasi elävästi jokin muinainen pahvinen pähkinäjäätelöpakkauskin. Fiilis oli aivan eri kuin kokonaisten hasselpähkinöiden kanssa, rouheena tuoksu pääsi paljon paremmin oikeuksiinsa. Kaikkiaan seitaniin siis tarvittiin:

2,5 dl gluteenijauhoa
100 g hasselpähkinärouhetta
1,5 dl kauramaitoa
Loraus soijakastiketta
Paistamiseen paljon öljyä

Sekoitin gluteenijauhot ja pähkinärouheen. Kauramaitoa oli jäljellä juuri sopivasti, joten päätin käyttää veden sijasta sitä nesteenä. Sekoitin sen (ja soijakastikkeen sen mukana) kuiviin aineisiin, ensin haarukalla hämmentäen ja sitten käsin vaivaamalla. Muovailin taikinan pötköksi ja leikkasin viipaleiksi.

Keitin suolalla maustettua vettä isossa kattilassa ja nostin viipaleet siihen kiehumaan puoleksi tunniksi. Arvelin, että ainakin pinnassa olevat pähkinähiput lähtevät omille teilleen, ja niinhän siinä kävi. Mutta hukkaan ne eivät menneet, kun jäivät siivilään, mistä lisäsin ne lopuksi pastan sekaan. 

Pastaan tuli:

Sipuli
Pari kourallista kuivattuja suppilovahveroita
Purkki kaurakermaa
Gramjauhoa
Soijakastiketta
Mustapippuria
Paljon öljyä
Täysjyväpenneä

Öljyä pannulle, sekaan jauhoin mustapippuria. Kun öljy oli kuumaa, paistoin pilkottua sipulia kunnes se sai hiukan väriä. Lisäsin ensin lorauksen kiehuvaa vettä  ja murentelin siihen suppikset, ja sitten mukaan tuli kaurakerma. Kokonaisuus uhkasi jälleen vetelöityä liikaa, joten tein suurusteen gramjauhoista. Soijakastike tuntui luontuvan sienten kanssa paremmin kuin suola, ja muita mausteita ei sitten tarvittukaan.

Kastikkeen tekeytyessä keitin pastan. Tällä kertaa vapaaehtoiseksi ilmoittautui täysjyväpenne.

Tässä vaiheessa seitanpalat näyttivät lähinnä vanhan ajan taulusieniltä, jotka varmasti olisivat parempia paistettuina. Koska niin keittolevyt kuin valmistusastiatkin alkoivat olla vähissä, yhdistin kastikkeen ja pastan mac & cheese -tyyppiseksi mömmöksi, ja tiskasin pannun seitanin paistamista varten.

Paistettaessa huokoisen rakenteen parhaat puolet pääsivät esiin. Mahtavaa rapsakkaa paistopintaa syntyi runsaasti, ja suutuntuma oli oikein mehukas ja murea. Maku oli miedon, mutta selkeän pähkinäinen. Seuraavalla kerralla kenties paahtaisin rouhetta hieman, jotta maku korostuisi.

Sanovat, että pitäisi syödä myös kasviksia, joten pienin annokseen mukaan parsakaalia ihan raakana.

Aamupalaksi paistoin pari biittiä lisää - enimmät evääksi, ja lopuista tein ihanan aamiaishampurilaisen: paahdetun reissumiehen väliin hernelevitettä (josta lisää myöhemmin), tomaattia, makeaa sipulia ja sarapuuseitania.

Kolmen palkokasvin curry

Tällainen currykin on yksi tavallinen sortti arkiruokaani. Perunoita en muuten kovin paljon käytä – paitsi silloin, kun tekee mieli helppoa pikaruokaa ja haen kaupasta uuniranskiksia – mutta curryyn ne sopivat.

Kukkakaalihan on yksi klassinen curryaines, ja tavallisesti tällaiseen tulee keräkaaliakin, tai parsakaalia, ja sipulia sekä vaikka porkkanaa, palsternakkaa, bataattia tai kurpitsaa. Nyt halusin kuitenkin tehdä oikein simppelin version, ja lähdin liikkeelle ainoastaan perunoista ja linsseistä.

Kiinteitä perunoita
Ruskeita pikalinssejä
Gram- / kikhernejauhoa
Pakasteherneitä
Sarviapilan siemeniä
Kurkumaa
Kardemummaa
Chiliä
Maustepippuria
Jeeraa
Suolaa
Paljon öljyä

Kanssaksi raakariisiä

Joskus sekoittelin itse currysekoituksia myöhemmin käytettäväksi (pyrkimättäkään mihinkään autenttiseen yhdistelmään), mutta nykyään heittelen mausteita useammin fiiliksen mukaan suoraan pannulle. Siitä ei tule aina yhtä hyvää, mutta ei myöskään aina yhtä huonoa.

Tällä kertaa lähtökohtana olivat sarviapilan siemenet, joita löysin kaapista yllätyksekseni avaamattoman pussin. Sarviapilaa sellaisenaan ei saa ihan joka marketista, mutta currysekoitusten tärkeänä aineksena sen tuoksu on varmaan kaikille tuttu. Maussa on viehättävän aromin lisäksi pistävyyttä, joten liikaa varsinkaan kokonaisia siemeniä ei kannata kaataa mukaan.

Mukaan valikoituivat lisäksi muut luetellut mausteet. Korianteria olisin kaivannut, mutta sitä ei ihme kyllä ollut. Currylehtiä, hajupihkaa, neilikkaa ynnä muuta oli, mutta ne eivät tällä kertaa tulleet mukaan. (Muistaakseni Nasu ihmetteli jossain vaiheessa Nalle Puhille tämän hieman ontuvana pitämäänsä runoa, ja Puh selitti, että runojen pitää syntyä niin, että ottaa mukaan kaikki ainekset jotka haluavat tulla.)

Kuumensin siis öljyssä mausteet ja lisäsin sitten paistettavaksi pieneksi kuutioidun perunan – ”Raekoko tuollaista 0,125 cm³ luokkaa”, kuten Juice Leskinen yllättävän jämptisti totesi pyttipannureseptissään.

Seuraavaksi kiehautettu vesi, suola ja linssit. GoGreenillähän on myös esikypsennettyjä papuja ynnä muita, jotka eivät vaadi liottamista, mutta ne eivät ole oikein löytäneet paikkaansa omassa ruoanlaitossani. Pavut tulee joko liotettua itse tai ostettua valmiina tölkissä, joskus myös kaivan aiemmin keittämiäni pakkasesta (harvemmin, vaikka luulen että niitä on siellä aika paljon). Linssien kohdalla esikypsennys vaikuttaa erityisen turhalta, kun nehän eivät liottamista vaatisikaan. Se hauska puoli näissä viiden minuutin linsseissä kuitenkin on, että niitä voi rouskutella kuiviltaan sellaisinaan, tai ripotella vaikka salaatin päälle.

Vettä tuli hiukkasen liikaa, ja kun linssit eivät näyttäneet oikein sakeuttavan kastiketta, tein suurusteen gramjauhoista. Rakenteesta tulikin oikein kiva ja täyteläinen, eikä curry enää vaatinut kermaa tai kookosmaitoa, jota yleensä lisään.

Jotain raikastusta tuhti ruoka sen sijaan kaipasi, joten kippasin mukaan pussillisen pakasteherneitä. Toimi.

Pepsiwokkia

Tämä on muunnelmineen yksi helpoista arkiruoistani – tavallisesti tosin ilman kolajuomaa, mutta nyt tuli Pepsi mieleen, kun etelänmatkalla tuli vietettyä aikaa erään suurkuluttajaystäväni kanssa. Itsellänikin Pepsi Max on oikeastaan ainoa limsa jota tulee silloin tällöin juotua. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lisätty sokeri on ainakin omassa ruokavaliossa pahempi juttu kuin silloin tällöin nautitut makeutusaineet, mutta en jaksa alkaa aiheesta kinata. Ihmettelen kuitenkin, kaipaako joku mehutiivistettä jonka bongasin kaupasta ja joka mainosti isolla kivanvärisellä lätkällä ”40 % vähemmän sokeria!” – siinä oli sitten sekä sokeria että makeutusainetta.

Jos limppari kuulostaa liian oudolta edes kokeiltavaksi, ilmankin pärjää hienosti. Perusasiat tässä ruoassa ovat maapähkinälevite (makeuttamaton, tavallisesti Amonan oravapurkki) ja soijakastike, ja useimmiten inkivääri, chili ja valkosipuli. Nyt jäi kuitenkin viimemainittu pois.

Porkkanaa
Sipulia
Inkivääriä
Parsakaalia
Varhaiskaalia
Ruskeita papuja
Chiliä
Maapähkinälevitettä
Pepsiä
Soijakastiketta
Vähän seesaminsiemenöljyä (paahdetuista siemenistä)
Paljon muuta öljyä

Kanssaksi täysjyvänuudeleita

Kuumensin öljyä pannulla kera chilin. Chiliä saattaa upota aika paljon, käytin mielestäni reilusti aika riittoisaa Bird’s Eyeta, mutta Pepsin makeus sai sen käyttäytymään tosi kiltisti. Sitten lisäsin viipaloidun porkkanan, sipulin ja inkiväärin, jonka jätin aika isoiksi sattumiksi. Alkuvaiheessa lisään myös valkosipulin silloin kun sitä käytän, ja hetken päästä nopeammin kypsyvät ainekset, tässä tapauksessa kaalit.

Kun kasvikset olivat sopivasti pehmenneet, kaadoin pannulle soijakastiketta, Pepsiä ja kiehautettua vettä, ja hämmentelin sekaan ison möykyn maapähkinälevitettä. (Pepsin nimihän tulee ruoansulatusentsyymi pepsiinistä, jonka maku taas on tuttu oksennuksesta, mutta tätä ei kannata liikaa miettiä.)

Kastikkeen tekeytyessä keitin täysjyvänuudelit, ja sekoitin sitten mukaan ne ja tölkkipavut. Lopuksi vielä hiukan seesaminsiemenöljyä.

Proteiiniksi arkiwokkiin tulee mitä milloinkin, jos ei papuja niin tofua tai seitania tai lisää pähkinöitä. Varsinkin tässä imelässä versiossa toimisivat varmaan hyvin suolaiset sattumat, vaikka viime tingassa lisätyt suolatut ja paahdetut cashewpähkinät. Jos haluaa happamuutta niin omenasiiderietikka käy hienosti tähän, kuten useimpiin muihinkin ruokiin.

Ei tullut nyt kaksinen kuva, mutta ruoka toimi tavallisen mukavasti.

Kissankarvapolentaa ja turkinmakuista pähkinäjuttua

Niin, nyt ei ole täysin vegaanista ruokaa. Herttainen Sauron-kissa ja kaksi sen kaveria auttelivat, kun laitoin ruokaa ystäväni luona Helsingissä.

Mukaan tuli myös vähän verta, mutta se oli kokonaan oma vikani. Keittiössä puuhaillessani kissa meni ostoskassiin ja näytti viihtyvän siellä. Lähdin kantamaan kassia toiseen huoneeseen näyttääkseni hassua kissaa kavereille, mutta lajityypillisesti kissa muuttikin matkalla mieltään ja kiipesi kättäni pitkin pois.

Kaupassa meillä oli ollut hieman kiire, mutta sain kuitenkin kerättyä mukaan kaikenlaista. Pidän kovasti turkkilaisesta keittiöstä, ja ideanani oli saada aikaan jotain sinnepäin viittaavia makuja mintun, tillin ja valkosipulin avulla. Lisäksi minua huvitti käyttää pähkinöitä yhtenä pääraaka-aineena.

Iso sipuli
Pieni palsternakka
Puolikas valkosipuli
Soijasuikaleita
Kaksi purkkia riisikermaa
Neljänneskilo saksanpähkinöitä
Nippu tilliä
Minttua
Mustapippuria
Suolaa
Paljon oliiviöljyä

Kuumensin öljyä paistokasarin pohjalla mustapippurin kanssa, ja paistelin sitten silputtua sipulia, palsternakkaa ja valkosipulia. (Valkosipulinpuristin on minusta yksi turhimpia keittiöinnovaatioita, pystyyhän siihen veitsi, ja moni muu työväline.)

Surautin pähkinät ja tillin kerman kanssa soseeksi. Vieraassa kaupassa oli silmiin osunut tällä kertaa riisikerma tavallisesti suosimani kaurakerman sijasta, ja hyvin sekin toimi. Minulla oli huonoja kokemuksia pähkinäsoseen tekemisestä juuri samassa keittiössä, missä edellisen kerran lopputulosta oli kuvattu japanilaiseen aikuisviihteeseen viittaavalla termillä ”pähkinäbukkake”, mutta nyt en sählännyt, eikä sotkua syntynyt.

Keitin samalla ystävältäni löytyneitä soijasuikaleita. Ne olivat minulle uutta sorttia, pitkiä ja ohuita eivätkä juurikaan huokoisia, vaan kypsinä aika lailla juustoraastetta muistuttavia. Hyvin toimivat. Jotkin pavut olisivat varmasti myös sopineet mainiosti tähän ruokaan. Kaadoin soijasuikaleet ja pähkinäsoseen kasariin, lisäsin mintun ja suolan ja annoin hautua.

Polenta (eli maissipuuro, jonka voi syödä notkeana tai jähmettyneenä) ei taida kuulua Välimeren itäpään peruslisukkeisiin, mutta nyt teki mieli laittaa sitä. Keitin neljän hengen annoksen pakkauksen ohjeen mukaisesti enempiä soveltamatta ja annoin jäähtyä parvekkeella – en kuitenkaan tarpeeksi, se ei ehtinyt muuttua niin jämäkäksi että olisin saanut leikattua siitä visioimiani kauniin geometrisia kuutioita. Jotenkuten useimmat palaset kuitenkin pysyivät koossa, eikä niin haitannut vaikkeivät kaikki pysyneetkään. Paistoin ne öljyssä ja ripottelin viime tingassa päälle savupaprikaa.
Lisäksi keitin – tai höyrytin, vettä ei ollut paljoa – yhden parsakaalin. Nyt kauppoihin on saapunut ihanaa suomalaista parsakaalia, syökää pois! Parsakaaliin en ihme kyllä lisännyt yhtään suolaa enkä öljyä.

Turkissa asunut koemaistaja (kuvassa) tuumasi, että pähkinämuhennoksesta tulivat aivan sikäläiset ruoat mieleen, vaikka en ollutkaan visiostani etukäteen kertonut. Sikäli onnistui.

Kääröllinen juhannus

Blogin alkutaipaleesta näyttää tulevan yllättävän käärylepainotteinen.

Syy juhannuskääryleisiin oli sama kuin aiemmilla kaalikääryleilläkin: isommalle porukalle viitsii värkätä myös askartelua vaativaa ruokaa. Syy kahteen eri päällysmateriaaliin taas oli siinä, että olin saanut vision viininlehtikääryleistä, mutta Oulun Limingantullin Prismasta lehtiä ei löytynyt, enkä löytänyt heviosastoltakaan mitään käyttökelpoista – paprikoita harkitsin, mutta pienemmät haukkapalat tuntuivat sopivan paremmin juhlapöytään. Päädyin siis ostamaan filotaikinaa.

Toverit tahtoivat käydä vielä Stockalla, joten tsekkasin tilanteen sielläkin ja löysin lehdet. Sitten täytyi tehdä kaksi täytettäkin.

Viininlehtiin tuli aika suomalaisen makuinen sisus.

Täysjyväohraa
Sipulia
Parsakaalia
Kuivattuja suppilovahveroita
Timjamia
Soijarouhetta
Suolaa
Paljon öljyä

Ympärille viininlehtiä purkista

Täytteen valmistuksessa ei ollut mitään yllättäviä käänteitä: paistelin sipulia ja parsakaalia – parsakaalia tuntui pahalta silputa ihan pieneksi muhjuksi, joten yritin jättää mukaan hieman isompia paloja kuitenkin niin, että mahtuisivat kääryleisiin – ja lisäsin soijarouheen, murennetut suppikset, vettä ja timjamia.

Ohran keitin erikseen ja sekoitin sitten muihin aineksiin, sitä nyt sattui kaverin kaapista löytymään. Hieman puuroutuvampi vilja olisi voinut olla annostellessa helpompaa käsitellä, mutta tästäkin selvittiin.

Tämä oli vasta toinen kerta, kun käsittelin viininlehtiä, eikä ohkaisten ja mutkikkaan muotoisten lehtien selvittely tiukalta rullalta ollut juuri sen helpompaa kuin ensimmäiselläkään kerralla. Kun ei menettänyt malttiaan, hukkaprosentti jäi kuitenkin pieneksi. Täytettä riitti 65 kappaleeseen, eli noin kahteen kolmasosaan purkin sisällöstä.

Paistoin kääryleitä uunivuoassa 225 asteessa jotain vartin. Olisi voinut pidempäänkin, niin lehti olisi rapeutunut vielä lisää.

Filotaikinarullien täytteestä taas tuli epämääräisen välimerellistä.

Varhaiskaalia
Kuivatomaattisilppua öljyineen
Persiljajuurta
Valkosipulinkynsiä
Kolmivärikvinoaa
Kalamataoliiveja
Mustia papuja
Mustapippuria
Rosmariinia
Suolaa
Paljon öljyä

Valmista filotaikinaa (12 levyä)

Paistoin silputtua kaalia öljyssä mustapippurin ja rosmariinin kanssa, mutta persiljajuurta ja valkosipulinkynsiä en ihme kyllä paistanut, vaan keitin, ja sitten muusasin haarukalla. Hauska, kuulemma Ruotsista löytynyt mustan, punaisen ja vaalean kvinoan sekoitus meni ulkonäön puolesta hieman hukkaan rullien sisällä, mutta toimi muuten mainiosti (paitsi että oli keittämättömänä niin pientä, että meni siivilästä läpi).

Oliivit ja pavut surautin sauvasekoittimella mössöksi ja sekoitin muihin aineksiin, kuten kuivatomaatinkin.

Filotaikinasta minulla ei ollut senkään vertaa kokemusta kuin viininlehdistä, joten tavailin huolellisesti rullanteko-, paisto- ja muutkin käyttöohjeet pakkauksen kyljestä, eikä mitään pahaa tapahtunut. (Äitini teki kerran vierastarjottavaksi hyvin vapaamuotoisia filotaikinaryttyjä; vieraat luulivat taikinaa paperikääreeksi joka pitää poistaa.)

Kuva on dagen efterin rääppiäisbrunssilta, siinä on lisäksi suunnilleen Chocochilin reseptillä valmistettua seitania sekä tovereiden laittamia salaatteja.

Naapuriapukastike

Naapurin kanssa on viritteillä yya-sopimus: mie teen ruokaa välillä hänellekin, ja hän käy kaupassa välillä minullekin. Nyt sain tarvikkeita pastakastikkeeseen, jollainen muunnelmineen on minulle aika tavallinen arkiruoka. Sellaista siis.

Poikkeuksellisesti reseptissä on mukana joitain määriä, kun ovat vielä mielessä. Tästä tulee iso satsi.

Kolme sipulia
Neljännes juuriselleriä
Kaksi purkkia tomaattimurskaa
Putkilo tomaattisosetta
Soijarouhetta
Vettä
Kanelia
Jeeraa
Salviaa
Hiivahiutaleita
Suolaa
Paljon oliiviöljyä

Tällä kertaa jätin rohkeasti pois valkosipulin – sitä oli kyllä jääkaapissa, mutta sen verran vähän, että olisi mennyt kastikkeessa vain hukkaan. Jääkaapista puheen ollen, niin valko- kuin muutkin sipulithan kannattaa säilyttää jääkaapissa. Niin ne säilyvät paremmin, mutta ennen kaikkea kylmänä pilkkominen on ainoa oikeasti toimiva keino välttää itkeminen. (Kyllä myös mekaaniset suojakeinot, kuten silmien suojaaminen uimalaseilla, toimivat myös, mutta kuulostavat turhan hankalilta.)

Kastikkeen tarkka koostumus tietysti vaihtelee kerrasta toiseen. Juureksena on usein myös palsternakkaa tai persiljajuurta, harvemmin porkkanaa. Selleri toimii myös lehtiversiona. Yrttipuolella on tavallisesti timjamia joko salvian kanssa tai yksikseen, tilliäkin joskus, ja lipstikkaa. Chiliä silloin kun huvittaa. Mutta miksi kanelia? Siksi, että kaneli sopii kaikkeen missä on tomaattiakin. Toiset ovat tarkkoja siitä, että kaneli on ceyloninkanelia (Cinnamomum verum) eikä peruskanelina usein myytävää kassiakanelia (Cinnamomum cassia); jälkimmäinen sisältää maksaa rasittavaa kumariinia. Itse en kuitenkaan jaksa kumariinista stressata.

Mahdanko vielä joskus kirjoittaa reseptin, joka ei pääty tärkeään ainekseen ”paljon öljyä”? Epäilen. En osaa antaa tarkkaa määrää, mutta yleisenä käytäntönä on, että kun öljyä kaataa pannun tai kattilan pohjalle, astiaa ei pidä joutua kallistelemaan jotta öljy peittäisi pohjan kokonaan. Usein lisään öljyä vielä myöhemmin. Kerran seurasin kun kämppikseni oli ryhtymässä paistamaan jotain; hän kaatoi pannulle säälittävän, muutaman sentin kokoisen öljyläikän, ja minua alkoi spontaanisti naurattaa – en ollut pitkään aikaan tullut ajatelleeksi, että öljyä voisi käyttää niin vähän. Kämppis kyllä ymmärsi välittömästi, mikä minua huvitti.

Kaadoin siis öljyä riittävästi kattilan pohjalle, kuumensin siinä kanelin ja jeeran ja sitten paistelin silputtua sipulia ja selleriä. Seuraavaksi sekaan kiehuva vesi sekä tomaattimurska ja -sose, soijarouhe, salvia, hiiva ja suola.

Tumma soijarouhe aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita. Sehän on värjätty sokerikulöörillä, ja yleisesti ottaen jätän kauppaan värjätyt elintarvikkeet (paitsi silloin harvoin kun tekee mieli limsaa tai karkkia) – ei siksi, että pitäisin väriaineita vaarallisina, vaan siksi, että se tuntuu huonolta suunnittelulta. Soijarouheen kohdalla on kuitenkin jostain syystä korkea kynnys ostaa sitä kalpeaa. Näin kuluttaja hämääntyy vastoin parempaa tietoaankin.

Kastikkeen kannattaa antaa hautua kauan niin tulee parempaa. Vielä parempaa se on seuraavana päivänä.

Kastikkeen kanssaksi keitin täysjyväpastaa, jonka formaatin italiankielistä nimeä en nyt muista. Pastan muoto vaikuttaa ihmeen paljon siihen, miten se suostuu yhteistyöhön kastikkeen tai muun ruoan kanssa, ja ateriasta voi erilaisella pastalla tulla aivan erilainen elämys – puhumattakaan siitä jos tarjolla onkin vaikka perunoita tai polentaa. Tästä kuitenkin lisää myöhemmin.

Pirunpaskakeittoa ja sipulileipää

No, aika tavallisesta bataatti-linssikeitosta on kyse. Tärkeä mauste on kuitenkin erään putkikasvin (Ferula assa-foetida) maitiaisnesteestä kuivattu asafoetida eli hajupihka, joka oli jo varhain suomalaisten apteekkien hittituote. Kansa tunsi sen pirunpaskana, ja jännittävän tuoksunsa ja nimensä vuoksi sitä käytettiin kaikenlaisiin epäkristillisiin tarkoituksiin.

Pirunpaska oli minulle pitkään tuttu vain Kansanrunousarkiston taika- ja kansanlääkintämuistiinpanoista, ja oli jotenkin lässäyttävää todeta että sitä myydään Hämeenkadun etnokaupoissa pienissä muovipurkeissa. Usein hajupihka myydään johonkin sekoitettuna, ymmärtääkseni annostelun helpottamiseksi ja tuoksun lieventämiseksi. Käyttämässäni Suman versiossa mukana oli sarviapilaa, mikä tietysti sopii hyvin pirumielikuviinkin.

Kansanomainen nimi on aika imarteleva pirun ruoansulatusta kohtaan. Rikkiyhdisteiden hallitsema tuoksu ei ole ainakaan pienissä määrissä pistävyydestään huolimatta hullumpi, lähinnä tulee mieleen valkosipuli höystettynä happamuudella ja paahteisuudella. Kypsyessään aromi vielä lievenee ja tuo mieleen muitakin sipuleita.

Bataatti
Sipuli
Tuoretta inkivääriä
Punaisia linssejä
Gramjauhoa
Chiliä (Bird’s Eye)
Kanelia
Kardemummaa
Jeeraa
Hajupihkaa
Kaurakermaa
Suolaa
Paljon öljyä

Paistelin öljyssä pilkottua inkivääriä, lohkottua sipulia ja mausteita – hajupihkan lisäsin kuitenkin vasta myöhemmin, kun öljy ennätti aika kuumaksi, ja aikaisemmin se on tuntunut kärähtävän helposti. Sitten lisäsin vettä ja suolaa sekä lohkotun bataatin ja linssit. Keittelin kypsäksi, soseutin ja lisäsin kerman. Rakenne tuntui menevän aavistuksen liian veteläksi, joten lisäsin gram- eli kikhernejauhoja ja kiehautin keiton vielä.

Oliko sitten hajupihkan ansiota vai miten sattui, mutta lopputuloksesta tuli hyvin juurevan, melkein lihaliemimäisen makuinen, kuin siihen olisi käytetty hyvin aromikkaita porkkanoita, vaikka bataatti ja linssit eivät voimakkaanmakuisia olekaan eikä muistakaan mausteista tavallisesti näin syvää makua synny.

Ajattelin että mukaan pitäisi lisätä jotain sattumia, mutta suutuntuma oli hauska näinkin. Vaikka olin soseuttanut keiton muuten samettiseksi, inkiväärihituset narskahtelivat ja kardemumma rouskahteli. Saadakseni mukaan vähän raikkautta ja viileyttä kuutioin keittokulhoon kuitenkin tomaattia mukaan.

Sitten tein leipää.

1,5 dl vettä
Sipuli
Riihiruisjauhoja
Ohrajauhoja
Vehnäjauhoja
Kuivahiivaa
Suolaa
Paljon oliiviöljyä

Puolitoista desiä nestettä riitti tuollaiseen pyöreään piirakkavuokaan. Olettehan huomanneet, että aina kun voi, kannattaa tehdä taikina siinä astiassa missä se on tarkoitus kypsentääkin? Ei tule tiskiä ja on muutenkin jotenkin kätevämpää. Monella maailmankolkallahan tehdään taikina tasaisellakin alustalla vain lisäilemällä nestettä jauhokekoon, mutta sitä en ole vielä juuri treenannut.

Piirakkavuokaan siis reilu loraus öljyä ja se vesi, pilkottu sipuli ja sopivassa järjestyksessä muut ainekset, viimeisenä vehnäjauhot. Ohrajauhoa tuli mukaan vain siksi kun se on aika vanhaa ja tahdon siitä eroon. Riihiruisjauho taas on savuisen makuisena oikein hauska lisä moneen leivonnaiseen, ja sopivissa yhteyksissä se vakuuttaa sekasyöjät siitä että mukana on savulihaa tai sen sellaista. Usein laitan taikinaan myös hiutaleita tai leseitä, mutta tällä kertaa jäivät pois.

Muita kuin vehnäjauhoja tuli aika paljon eikä taikina noussut kovin muhkeaksi, mutta maku oli varmasti parempi. Sipulisilppu kypsyy taikinan seassa mukavan makeaksi.

Kun leipä oli kohonnut sen mitä oli kohotakseen, tökin sen sormilla täyteen kuoppia ja kaadoin vielä oliiviöljyä päälle. Paistoin 225 asteessa.

Imaamit epämukavuusalueella

Seuraavana päivänä ei heti tullut inspistä, mitä tovereille laittaisin, joten kauppaan pysähtyessämme pyysin heitä valitsemaan joitain raaka-aineita ruoan lähtökohdaksi. Mukaan tuli kaksi munakoisoa ja kaksi pahvitölkkiä GoGreenin Bön Mixiä. Arkkityyppinen munakoisoruoka on pyörtyneet imaamit, mutta nyt huvitti kokeilla jotain muuta. Ostin nipun tilliä ja toisena viileänä makuna fenkoleja. Tilli oli minulle pitkään hankala mauste, enkä tykännyt liiemmin myöskään lakunmakuisesta fenkolista. Fenkolin maku kuitenkin pyöristyy kypsennettäessä, ja tillin kohdalla pätee sama kuin moneen muuhunkin yrttimausteeseen: pieni määrä vaikuttaa oudolta sivumaulta, reilu annos toimii hienosti.

Kaksi munakoisoa
Sipuli
Pari pientä fenkolia
Muutamia kynsiä valkosipulia
Nippu tilliä
Purkillinen kaurakermaa
Kaksi tölkkiä papusekoitusta
Hiivahiutaleita
Muskottipähkinää
Jeeraa
Oreganoa
Suolaa
Paljon oliiviöljyä

Kotona halkaisin munakoisot, tein niihin pitkittäisiä viiltoja (siihen halkaisupinnalle siis), panin ne kaalikääryleistä tyhjentyneeseen uunivuokaan ja kaadoin päälle paljon oliiviöljyä. (Moderneja munakoisoja on turha itkettää suolalla, eivät ne siitä kummene.) Laitoin munakoisot 200-asteiseen uuniin kypsymään.

Täytteen aloitin kuumentamalla öljyä pannussa jeeran ja muskottipähkinän kanssa. Muskottipähkinäkin kuului pitkään epämukavuusalueen mausteisiin lähinnä siksi, että sillä saa helposti pilattua ruoan, mutta jotenkin vaikeammin ymmärrettävällä tavalla kuin liialla suolalla tai tulisilla mausteilla. Viime aikoina sen käyttöä on tullut treenattua.

Öljyssä paistelin silputtua sipulia ja valkosipulia, ja lisäsin fenkolia sitä mukaa kun ehdin sitä pilkkoa. Sitten mukaan kaurakerma – tämä aines oli helppo valinta, kun olin edellä mainittua kastiketta varten ehtinyt avata kaksi purkkia ennen kuin tajusin, että yksikin olisi riittänyt. Sitten tillinhapsut silputtuina, ja oregano – oreganokin on kiva mauste, jota on tullut joskus turhaan välteltyä känkkypitseriamielikuvien vuoksi.

Surautin tölkkipavut soseeksi, mutta en kauhean tarkkaan, muutama jäi ehjäksi. Sekoitin papumössön muihin aineksiin. Otin munakoisot uunista siksi aikaa, että kaadoin niiden päälle täytteen – ja varmuudeksi vielä vähän oliiviöljyä – ja annoin niiden kypsyä, kunnes vieraat heräsivät päikkäreiltään. Uunissa kalpeat imaamit ruskettuivat kauniisti, ja papusose teki pinnasta hauskan rapsakan.

Kaupassa oli osunut silmiin pussillinen nippusiteen näköisiä udon-nuudeleita. Ne olivat vähän outo lisuke munakoisoruoalle enkä tavallisesti edes tykkää valkoisesta vehnästä, mutta toimi näinkin.

Kaapinkaapimiskaalikääryleet kera bataattimuusin ja stroganohtavan kastikkeen

Kaalikääryleitä ajattelee helposti jotenkin konstikkaana ruokana. Edellisen kerran laitoin niitä monta vuotta sitten, ja silloinkin kokkitoverini hoiti kaalinlehtien operoinnin ja käärylöinnin minun vastatessani täytteestä. Nyt, kun etelästä oli tulossa pari toveria, huvitti tehdä jotain mitä ei tulisi vain itselle valmistettua, ja puuhahan osoittautuikin aivan helpoksi.

Melko varhainen kaali
Raakariisiä
Tattarisuurimoita
Sipuli
Lehtiselleriä
Härkäpapurouhetta (Mikkolan)
Kuivattua nokkosta
Mustapippuria
Timjamia
Laakerinlehtiä
Vähän intiaanisokeria
Suolaa
Paljon öljyä
(Aineslista on rekonstruoitu. Täytettä on vielä jäljellä, mutta kaikki tuli pilkottua niin pieneksi, etten ole varma siitä mitä kaikkea on mukana.)

Vanhoja kaaleja kaupassa ei enää ollutkaan. Suomalaiset varhaiskaalit vaikuttivat liian hötöisiltä, joten valitsin unkarilaisen, vähän pidemmälle ehtineen yksilön. Keittelin sitä isossa kattilassa riipien lehtiä pois sitä mukaa kun ne irtosivat. Fiksumpi olisi kovertanut kannan pois, niin lehdet olisivat irronneet kypsyessään suunnilleen itsekseen, mutta kävi se näinkin. Sain irti neljätoista mainittavan kokoista.

Takauma: Ensin kuitenkin tein täytteen. Laitoin riisin kiehumaan ja lisäsin myöhemmin tattarisuurimot, joita oli ehkä neljännes riisin määrästä, enempikin olisi varmasti ollut hyvä. Pannulla kuumensin öljyä (perusöljynä käytän auringonkukkaa), johon jauhoin mustapippuria ja jossa paistelin hienonnetun sipulin ja sellerin. Sitten sekaan kiehuvaa vettä, nokkonen, timjami, laakerinlehti ja kaapista löytynyt ikäloppu härkäpapurouhe. Kun riisi ja tattari olivat kypsiä, sekoitin ne mukaan; härkäpapurouhekin oli siinä vaiheessa kypsynyt ja imenyt enimmän veden itseensä. Suolaa laitoin ihan liikaa, mutta siinä vaiheessa muistin että kaalin ydinhän kuului silputa myös mukaan.

Kaalinlehdet olivat sillä välin jäähtyneet. Käärylöinti onnistui ongelmitta, kun lehtiruotia vuoli vähän ohuemmaksi. Pakattuani kääryleet vuokaan kaadoin niiden päälle vielä öljyä ja ripottelin intiaanisokeria – harvinaista, kun yleensä en käytä lisättyä sokeria missään, mutta tietty imelyys ruokaan minusta kuului, eikä siirappia ollut. Paistoin kääryleitä ensin 200 asteessa ja käänsin lämmön 150:een, kun olivat vähän saaneet väriä.

Kääryleet olin tehnyt edellisenä päivänä. Tovereiden saavuttua tein lisukkeeksi bataattimuusin.

Iso bataatti
Porkkana
Parsakaalin kanta
Jotain vihreää, ilmeisesti basilikaa
Muskottipähkinää
Suolaa
Paljon öljyä

Aioin tehdä muusin pelkästä bataatista, ja sehän olisi ollut joutuisampaakin. Porkkana ja parsakaali, josta olin syönyt latvukset aikaisemmin, näyttivät kuitenkin siltä, että niille oli syytä tehdä jotain. Niiden pehmenemistä piti sitten odotella, vaikka olin pilkkonut ne pienemmiksi kuin bataatin – keitin siis kaikki yhdessä. Kaadoin keitinveden talteen (ja myöhemmin viemäriin, kun luulin sitä likavedeksi). Osan jätin kasvisten kanssa kattilaan. Muusasin kasvikset sauvasekoittimella lisäten öljyä, hiukan muskottipähkinää, basilikaa (luulisin) ja suolaa.

Ateria tuntui vaativan vielä jonkin juoksevamman elementin, joten tekaisin stroganoffin makuisen kastikkeen. (Olin kyllä ostanut herkkusieniä ateriaa varten, mutten ollut kaupassa varma, mitä niistä tekisin.)

Herkkusieniä
Sipuli
Suolakurkku (Myrttisen – tai jonkun muun, kunhan ei mikään imelä maustekurkku!)
Purkki kaurakermaa
Puserrus tomaattisosetta
Dijon-sinappia
Suolaa (mutta kovin paljon ei tarvinnut, koska kurkku)
Paljon öljyä

Kuumensin öljyä pannulla. Lisäsin sipulin ja herkkusienet pilkottuina, paistelin, sitten kaadoin mukaan kaurakerman ja loput ainekset, suolakurkun pilkottuna. Jankkaan vielä, että siis suolakurkun, sellaisen maitohappokäytetyn, jossa ei ole etikkaa eikä sokeria. Tomaatin, sinapin, sipulin ja kurkun yhdistelmästä tulee parhaimmillaan mieleen grilliruokamättö kaikilla mausteilla – maku tuntuu syöjistä ihmeellisen tutulta, mutta kukaan ei tunnista sitä, kun formaatti on eri ja muovirasia puuttuu.

Sillä aikaa kun tein muita, kääryleet kuumenivat uunissa. Kuvaa ei ole kun kaikki syötiin jo.