Naapuriapukastike

Naapurin kanssa on viritteillä yya-sopimus: mie teen ruokaa välillä hänellekin, ja hän käy kaupassa välillä minullekin. Nyt sain tarvikkeita pastakastikkeeseen, jollainen muunnelmineen on minulle aika tavallinen arkiruoka. Sellaista siis.

Poikkeuksellisesti reseptissä on mukana joitain määriä, kun ovat vielä mielessä. Tästä tulee iso satsi.

Kolme sipulia
Neljännes juuriselleriä
Kaksi purkkia tomaattimurskaa
Putkilo tomaattisosetta
Soijarouhetta
Vettä
Kanelia
Jeeraa
Salviaa
Hiivahiutaleita
Suolaa
Paljon oliiviöljyä

Tällä kertaa jätin rohkeasti pois valkosipulin – sitä oli kyllä jääkaapissa, mutta sen verran vähän, että olisi mennyt kastikkeessa vain hukkaan. Jääkaapista puheen ollen, niin valko- kuin muutkin sipulithan kannattaa säilyttää jääkaapissa. Niin ne säilyvät paremmin, mutta ennen kaikkea kylmänä pilkkominen on ainoa oikeasti toimiva keino välttää itkeminen. (Kyllä myös mekaaniset suojakeinot, kuten silmien suojaaminen uimalaseilla, toimivat myös, mutta kuulostavat turhan hankalilta.)

Kastikkeen tarkka koostumus tietysti vaihtelee kerrasta toiseen. Juureksena on usein myös palsternakkaa tai persiljajuurta, harvemmin porkkanaa. Selleri toimii myös lehtiversiona. Yrttipuolella on tavallisesti timjamia joko salvian kanssa tai yksikseen, tilliäkin joskus, ja lipstikkaa. Chiliä silloin kun huvittaa. Mutta miksi kanelia? Siksi, että kaneli sopii kaikkeen missä on tomaattiakin. Toiset ovat tarkkoja siitä, että kaneli on ceyloninkanelia (Cinnamomum verum) eikä peruskanelina usein myytävää kassiakanelia (Cinnamomum cassia); jälkimmäinen sisältää maksaa rasittavaa kumariinia. Itse en kuitenkaan jaksa kumariinista stressata.

Mahdanko vielä joskus kirjoittaa reseptin, joka ei pääty tärkeään ainekseen ”paljon öljyä”? Epäilen. En osaa antaa tarkkaa määrää, mutta yleisenä käytäntönä on, että kun öljyä kaataa pannun tai kattilan pohjalle, astiaa ei pidä joutua kallistelemaan jotta öljy peittäisi pohjan kokonaan. Usein lisään öljyä vielä myöhemmin. Kerran seurasin kun kämppikseni oli ryhtymässä paistamaan jotain; hän kaatoi pannulle säälittävän, muutaman sentin kokoisen öljyläikän, ja minua alkoi spontaanisti naurattaa – en ollut pitkään aikaan tullut ajatelleeksi, että öljyä voisi käyttää niin vähän. Kämppis kyllä ymmärsi välittömästi, mikä minua huvitti.

Kaadoin siis öljyä riittävästi kattilan pohjalle, kuumensin siinä kanelin ja jeeran ja sitten paistelin silputtua sipulia ja selleriä. Seuraavaksi sekaan kiehuva vesi sekä tomaattimurska ja -sose, soijarouhe, salvia, hiiva ja suola.

Tumma soijarouhe aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita. Sehän on värjätty sokerikulöörillä, ja yleisesti ottaen jätän kauppaan värjätyt elintarvikkeet (paitsi silloin harvoin kun tekee mieli limsaa tai karkkia) – ei siksi, että pitäisin väriaineita vaarallisina, vaan siksi, että se tuntuu huonolta suunnittelulta. Soijarouheen kohdalla on kuitenkin jostain syystä korkea kynnys ostaa sitä kalpeaa. Näin kuluttaja hämääntyy vastoin parempaa tietoaankin.

Kastikkeen kannattaa antaa hautua kauan niin tulee parempaa. Vielä parempaa se on seuraavana päivänä.

Kastikkeen kanssaksi keitin täysjyväpastaa, jonka formaatin italiankielistä nimeä en nyt muista. Pastan muoto vaikuttaa ihmeen paljon siihen, miten se suostuu yhteistyöhön kastikkeen tai muun ruoan kanssa, ja ateriasta voi erilaisella pastalla tulla aivan erilainen elämys – puhumattakaan siitä jos tarjolla onkin vaikka perunoita tai polentaa. Tästä kuitenkin lisää myöhemmin.