Tempe-kukkakaalinlehtibavette

Ruoan nimi kuulostaa konstikkaalta, mutta hyvinkin simppelistä ja aika tavallisesta arkipastasta on kyse.

Puoli kiloa kukkakaalin lehtiä
Sipuli
Puolikas valkosipuli
Puolikas tempeköntsä
Purkki kaurakermaa
Currya
Omenasiiderietikkaa
Puoli pakettia bavette-pastaa
Suolaa
Paljon öljyä

Jos ken ei tiedä niin tempe on siis... kokonaisia kypsennettyjä soijapapuja jotka Rhizopus oligosporus -sieni on ystävällisesti liittänyt kiinteäksi kakuksi ja samalla muokannut makua hieman piimämäiseen suuntaan. Itselleni olivat pitkään tutumpia suomalaisen Palkuaisen tempet, jotka on tehty kotoisemmista palkokasveista ja viljoista. Nyt tuli Helsingissä käydessä ostettua pitkästä aikaa perinteistä soijatempeä Toisen linjan aasialaiskaupasta.

Kukkakaalin lehdet taas löytyivät lähikaupasta, muuta ei kukkakaalilaatikossa ollutkaan. Ymmärtämättömät ihmiset olivat riipineet ne pois, vaikka nehän ovat aivan syötäviä myös, kaalia kun ovat, ja kelpaavat niin kypsennettäväksi kuin salaatteihinkin.

Yleensä käytän täysjyväpastaa, mutta nyt teki mieli tavallista durumhöttöä. Bavette on nauhapastaa, kapeampaa kuin tagliatelle ja poikkileikkaukseltaan lättänän sijasta aavistuksen pullea. Kaikkitietävän Internetin mukaan nimi tarkoittaa hämmentävästi ruokalappua. 

Välillä on hauska kokeilla, miten harvinaisempien pastojen formaatti rakenne vaikuttaa ruoan kokonaisvaikutelmaan, ja bavetella olikin samansuuntaisesta ulkomuodosta huolimatta selvästi erilainen suutuntuma kuin vaikka spagetilla. Pienen pyörähtävyyden ansiosta pasta ei tuntunut niin alttiilta liitsaantumaan kiinni itseensä kuin tagliatelle.

Maustepuolta en tällä kertaa jaksanut ollenkaan miettiä, joten käytin vain Santa Marian valmista currya, ja se toimi ihan hyvin.

Kuumensin siis currya öljyssä ja lisäsin silputun sipulin ja valkosipulin sekä suikaloidun tempen siihen paisteltavaksi. Silputut kukkakaalinlehdet otin mukaan sen verran myöhemmin, etteivät ehtineet aivan lässähtää. Suolan lisäksi makuyhdistelmä kaipasi jotain hedelmäistä, ja siinä auttoi omenasiiderietikka. (Jos omenasiiderietikkaa ei ole, voinee käyttää vaaleaa balsamicoa, mutta sitten kannattaa ehkä lisätä tilkka omenamehua makeudeksi.)

Lisäsin kaurakerman ja keittämäni baveten, ja siinäpä se.

Chili sin carne con mansikka

Tein tavallista chili sin carnea, mutta korvasin tomaatin mansikalla.

Joo.

Ei ruoka pelkkää erikoisuudentavoittelua ollut. Muistelin lukeneeni kemiaan perustuvasta makujen yhdistelystä, jossa ruoka-aineiden sisältämien molekyylien perusteella oli luotu todennäköisesti toimivia kombinaatioita riippumatta siitä, onko yhdistelmää kokeiltu minkään maan ruokakulttuurissa. Ensimmäisenä löytyi Khymos-sivuston juttu.

Sivulla esitellään myös muutamia mahdollisuuksia korvata yksi ruoka-aine toisella samantyyppisellä - tai ei lainkaan samantyyppisellä, mutta makuyhteensopivuudeltaan samanlaisella - ja yksi erikoisen kuuloinen vastaavuus vallitsi juuri tomaatin ja mansikan kesken.

Ajattelin ensin kokeilla perusbolognesella, mutta chili sin carnea en ollut pitkään aikaan tehnyt, ja se tuntui makumaailmaltaankin yksinkertaisemmalta tällaista eksperimenttiä varten verrattuna tavallisesti tekemääni bologneseen sellereineen ja valkosipuleineen.

Puoli kiloa mansikoita
Sipuli
Kaksi purkkia kidneypapuja (GoGreen)
Pussillinen pakastemaissia
Soijarouhetta
Chilihiutaleita
Jeeraa
Kanelia
Hiivahiutaleita
Suolaa
Paljon öljyä

Kuumensin öljyssä jeeran, kanelin ja chilin - pieni habanero oli valitettavasti ehtinyt homehtua, joten turvauduin hiutaleisiin - ja lisäsin silputun sipulin. Hetken aikaa paisteltuani kaadoin sekaan tilkan kiehuvaa vettä ja pakastemansikat. Yhdistelmä tuntui niin oudolta, että olin iloinen siitä että kämppis oli lähtenyt lenkille; en välttämättä olisi osannut esittää kovin vakuuttavaa perustelua puuhalleni.

Kun mansikat olivat pehmenneet, lisäsin suolaa ja soseutin sauvasekoittimella kaiken samalla varovasti maistellen. Ruoka tuntui vaativan tasaista rakennetta; maku ei ollut mitenkään surrealistinen vaan ihmeen toimiva, mutta kun suuhun osui mansikaksi tunnistettava palanen, aivot tuntuivat nyrjähtävän.

Sekoitin, no, mansikkasoseeseen pakastemaissin ja hetken kuluttua kidneypavut. Olin ajatellut proteiiniksi pelkkiä papuja, mutta kun olin aiemmin lisännyt hieman liikaa vettä, kaadoin mukaan myös soijarouhetta. Mansikoiden happamuus tuntui vaativan seurakseen hiivahiutaleita juurevuutta tuomaan.

Kanssaksi keitin kinoaa.

Ja kyllä, ainakin tämän testin perusteella tomaatin voi todellakin korvata mansikoilla. Väri ei ollut yhtä kaunis kuin tomaatilla vaan hieman harmahtava, mutta maku ei ollut eriskummallinen, vaan virkistävällä tavalla uudenlainen - kirpeä ja aromaattinen, vähän roséviinimäinen. Sokkotestasin ruokaa lenkiltä palaavalla kämppiksellä, joka kehui sitä ja luonnehti makua raikkaaksi tunnistamatta pääraaka-ainetta mitenkään poikkeavaksi.

Söin kaksi ja puoli lautasellista. Myöhemmin illalla täytyi vielä varmistaa, maistuiko ruoka tosiaankin normaalilta, vai olinko vain kuvitellut. Maku oli vain parantunut aromien tekeytyessä, ja unohduin hetkeksi jääkaapin oven väliin syömään kylmää sapuskaa suoraan kattilasta.

Mitähän seuraavaksi? Banaania persiljan kera?

Patologin lasagne

Blogiin ottamani ruokakuvat eivät muutenkaan ole kaksisia, mutta tästä oli erityisen vaikea saada räpsyä, joka näyttäisi enemmän palalta ruokaa kuin palalta syöjää.

Mielikuviin saattoi vaikuttaa eräässä Facebook-ryhmässä käytävä mahtava keskustelu, jossa patologi hauskasti ja kärsivällisesti vastailee kaikkiin ihmisten mieleen tuleviin kysymyksiin. Ruokarinnastuksiltakaan ei ole vältytty, kun hän on kuvannut mitä kaikkea ihmisen sisältä voi löytyä.

Punajuuri on visuaalisesti kieltämättä hankala raaka-aine: pidän sen mausta, mutta ruoasta tulee väistämättä, no, punaista. Aika saman aromista mutta toisen väriseksi jalostettua keltajuurta ei aina löydä, ei liioin poikkileikkaukseltaan tikkataulun näköistä raitajuurta, jonka kaunis ulkonäkö sitä paitsi tuntuu menevän hukkaan jos sen silppuaa.

Punajuuret olivat pitkään odotelleet vuoroaan jääkaapin alalokerossa, joten jotain oli tehtävä. (Tuleeko tästäkin jokin patologimielikuva?)

5 punajuurta
1 iso sipuli
Puolikas valkosipuli
Kipollinen kypsiä kikherneitä
Kuivatomaattia öljyineen
Purkki kaurakermaa
Täysjyvälasagnelevyjä
Jeeraa
Paljon basilikaa
ja salviaa
Suolaa
Paljon öljyä

Tavallisesti raastan tai pilkon hienoksi lasagneen tulevat juurekset, mutta punajuurien tapauksessa halusin minimoida sotkun mahdollisuuden. Kuorin ne ja lohkoin neljänneksiin (ja silti jälkeenpäin löytyi tahroja ja roiskeita yllättävistä paikoista) ja laitoin ne 200-asteiseen uuniin paahtumaan siinä vuoassa, jossa ajattelin tehdä lasagnen.

Sillä välin kuumensin jeeraa kuivatomaattipurkin öljyssä (lisäsin auringonkukkaöljyäkin, ettei jäisi liian kevyeksi) ja paistoin siinä silputun sipulin ja valkosipulin. Lisäsin vettä, suolaa, basilikaa ja salviaa. Yrteissä ei kannata tälläkään kertaa pihistellä.

Lidlistä olin halvan hinnan innostamana ostanut ison tölkin kikherneitä. Useimmat kypsänä myytävät pavut ja sen sellaiset ovat erittäin ok, mutta kikherneissä on mielestäni hieman purkkinen maku, niin tälläkin kertaa, enkä ollut viitsinyt tehdä niistä hummusta. Osan olin käyttänyt aiemmin tuliseen curryyn, ja loput sitten tähän. Mietin vielä erilaisia lisäproteiinivaihtoehtoja, mutta kikherneet tuntuivat kuitenkin riittävän.

Punajuuret olivat paahtuneet mukavasti mutteivät vielä täysin pehmenneet, joten nekin saivat kiehua hetken mukana. Lopuksi lisäsin aurinkokuivatut tomaatit (sinietikettistä Tsatsoulisia), soseutin kaiken ja lisäsin kaurakerman. Vaikken edes pyrkinyt erityisen samettiseen lopputulokseen, soseuttaminen oli hieman tylsä ratkaisu, kun kastikkeeseen ei jäänyt mitään sattumia.

Maku oli kuitenkin kohdillaan, kun olin vähän laskenut uunin lämpötilaa ja paistanut täysjyvälevyistä ja kastikkeesta rakennettua lasagnea 175 asteessa vajaan tunnin verran. (En ollut jaksanut kehitellä pinnalle mitään erityistä kuorrutusta.)

Ulkonäöstä voikin sitten keskustella.

Perunasalaatti ja mustan suolan salaisuus

Tästä sumeasta salaatista on ehtinyt jo hetki kulua, mutta onneksi resepti - tällä kertaa osittain tarkoilla ainesmäärillä - löytyi onneksi kirjekuoresta repäistyltä paperilapulta laukkuni sivutaskusta. Täyttävää perunasalaattia siis.

Tästä tulee iso annos.

1 kg kiinteitä perunoita
200 g parapähkinöitä
Puolikas makea sipuli (varmasti olisi kokonainenkin mennyt)
Lehtiselleriä
Vihreitä papuja
Savumanteleita
Kirvelipuska
Sitruunamehua
Mustaasuolaa
Paljon öljyä (tällä kertaa artisokkapurkista)

Perunoiden kiehuessa valmistin kastikkeen - tai tahnan - surauttamalla sauvasekoittimella yhteen parapähkinät, sitruunamehun ja öljyn.  Ärsyttävän helposti tulee vieläkin kaadettua erilaisten säilykkeiden öljynjämät pois, vaikka aina niille paikka jostain ruoasta löytyisi. Nyt artisokkatölkin nesteestä tuli mukavasti paitsi rasvaa, myös happamuutta.

Mutta reseptin jännä on musta suola. (Kaapistani löytynyt on paljon tätä tummempaa, viininpunaista. En tiedä minkä firman se on, koska se on kaadettu säilytyspurkkiin ja etiketti on arkistoitu johonkin.) Se on vuorisuolaa ja enimmäkseen aivan natriumkloridia, mutta mukana on rikkiyhdisteitä, jotka saavat sen maistumaan mykistävästi kananmunalta. Suolankin sekoitin siis tahnaan.

En sinänsä kannata sitä että vegeruoka koetetaan saada maistumaan joltain muulta kuin mitä se on, mutta tässä tapauksessahan maku tulee luonnostaan, ja se sopii aika hyvin perunoiden ja sitruunan kirpeyden kanssa, muun muassa. Vastaavaa monin tavoin yhdisteltävää aromia on muualta hankala löytää - ja sekasyöjienkin olisi syytä tämä aines tuntea, koska siitä saattaa olla iloa laitettaessa ruokaa muna-allergikoille tai muuten vain, kun halutaan ruokaan moista makua mutta ei kananmunaa.

Jos olisi ollut oikein pätevä ja ekologinen, olisi pakastepavut kiehauttanut samassa vedessä perunoiden kanssa, mutta erikseen ne tuli nyt keitettyä.

Kääntelin tahnan papujen, ronskisti pilkottujen perunoiden sekä silputun sipulin ja sellerin kanssa yhteen, ja lisäsin vielä pussin pohjalta ne savumantelit, jotka jostain syystä olin malttanut jättää syömättä. Riivin kirvelipuskasta mukaan lehdet, ja kyllähän ohuempiin varsiinkin hammas pystyi.

Kirvelillä ei ollut mitään kulinaarista funktiota, siitä täytyi vain päästä eroon (tarkoitus oli ollut ostaa korianteri).

Sarapuuseitan ja suppispasta

Sarapuu kuulostaa niin kauniilta, että oli pakko laittaa ruokalajin nimi viroksi. Suomeksi kyse on siis hasselpähkinästä.

Seitan eli vehnäproteiinista (eli gluteenista) valmistettu eine on kuulunut parin vuoden ajan perusruoka-aineisiini, mutta olen ollut aika arka tekemään kokeiluja.  Mieluummin olen tehnyt perusseitania enemmän tai vähemmän Chocochiliä seuraillen, ja kikkaillut sitten muun ruuan mausteilla ja aineksilla.

Nyt nappasin kaupasta pussillisen hasselpähkinärouhetta, vaikka hasselit eivät kuulukaan lempparipähkinöihini. Ajattelin saada niistä kuitenkin makua ja rakennetta perusseitaniin.

Kotona yllätyin nuuskaistessani avattua pussia: tämähän tuoksuu - jäätelöltä! Muistiin palasi elävästi jokin muinainen pahvinen pähkinäjäätelöpakkauskin. Fiilis oli aivan eri kuin kokonaisten hasselpähkinöiden kanssa, rouheena tuoksu pääsi paljon paremmin oikeuksiinsa. Kaikkiaan seitaniin siis tarvittiin:

2,5 dl gluteenijauhoa
100 g hasselpähkinärouhetta
1,5 dl kauramaitoa
Loraus soijakastiketta
Paistamiseen paljon öljyä

Sekoitin gluteenijauhot ja pähkinärouheen. Kauramaitoa oli jäljellä juuri sopivasti, joten päätin käyttää veden sijasta sitä nesteenä. Sekoitin sen (ja soijakastikkeen sen mukana) kuiviin aineisiin, ensin haarukalla hämmentäen ja sitten käsin vaivaamalla. Muovailin taikinan pötköksi ja leikkasin viipaleiksi.

Keitin suolalla maustettua vettä isossa kattilassa ja nostin viipaleet siihen kiehumaan puoleksi tunniksi. Arvelin, että ainakin pinnassa olevat pähkinähiput lähtevät omille teilleen, ja niinhän siinä kävi. Mutta hukkaan ne eivät menneet, kun jäivät siivilään, mistä lisäsin ne lopuksi pastan sekaan. 

Pastaan tuli:

Sipuli
Pari kourallista kuivattuja suppilovahveroita
Purkki kaurakermaa
Gramjauhoa
Soijakastiketta
Mustapippuria
Paljon öljyä
Täysjyväpenneä

Öljyä pannulle, sekaan jauhoin mustapippuria. Kun öljy oli kuumaa, paistoin pilkottua sipulia kunnes se sai hiukan väriä. Lisäsin ensin lorauksen kiehuvaa vettä  ja murentelin siihen suppikset, ja sitten mukaan tuli kaurakerma. Kokonaisuus uhkasi jälleen vetelöityä liikaa, joten tein suurusteen gramjauhoista. Soijakastike tuntui luontuvan sienten kanssa paremmin kuin suola, ja muita mausteita ei sitten tarvittukaan.

Kastikkeen tekeytyessä keitin pastan. Tällä kertaa vapaaehtoiseksi ilmoittautui täysjyväpenne.

Tässä vaiheessa seitanpalat näyttivät lähinnä vanhan ajan taulusieniltä, jotka varmasti olisivat parempia paistettuina. Koska niin keittolevyt kuin valmistusastiatkin alkoivat olla vähissä, yhdistin kastikkeen ja pastan mac & cheese -tyyppiseksi mömmöksi, ja tiskasin pannun seitanin paistamista varten.

Paistettaessa huokoisen rakenteen parhaat puolet pääsivät esiin. Mahtavaa rapsakkaa paistopintaa syntyi runsaasti, ja suutuntuma oli oikein mehukas ja murea. Maku oli miedon, mutta selkeän pähkinäinen. Seuraavalla kerralla kenties paahtaisin rouhetta hieman, jotta maku korostuisi.

Sanovat, että pitäisi syödä myös kasviksia, joten pienin annokseen mukaan parsakaalia ihan raakana.

Aamupalaksi paistoin pari biittiä lisää - enimmät evääksi, ja lopuista tein ihanan aamiaishampurilaisen: paahdetun reissumiehen väliin hernelevitettä (josta lisää myöhemmin), tomaattia, makeaa sipulia ja sarapuuseitania.

Kolmen palkokasvin curry

Tällainen currykin on yksi tavallinen sortti arkiruokaani. Perunoita en muuten kovin paljon käytä – paitsi silloin, kun tekee mieli helppoa pikaruokaa ja haen kaupasta uuniranskiksia – mutta curryyn ne sopivat.

Kukkakaalihan on yksi klassinen curryaines, ja tavallisesti tällaiseen tulee keräkaaliakin, tai parsakaalia, ja sipulia sekä vaikka porkkanaa, palsternakkaa, bataattia tai kurpitsaa. Nyt halusin kuitenkin tehdä oikein simppelin version, ja lähdin liikkeelle ainoastaan perunoista ja linsseistä.

Kiinteitä perunoita
Ruskeita pikalinssejä
Gram- / kikhernejauhoa
Pakasteherneitä
Sarviapilan siemeniä
Kurkumaa
Kardemummaa
Chiliä
Maustepippuria
Jeeraa
Suolaa
Paljon öljyä

Kanssaksi raakariisiä

Joskus sekoittelin itse currysekoituksia myöhemmin käytettäväksi (pyrkimättäkään mihinkään autenttiseen yhdistelmään), mutta nykyään heittelen mausteita useammin fiiliksen mukaan suoraan pannulle. Siitä ei tule aina yhtä hyvää, mutta ei myöskään aina yhtä huonoa.

Tällä kertaa lähtökohtana olivat sarviapilan siemenet, joita löysin kaapista yllätyksekseni avaamattoman pussin. Sarviapilaa sellaisenaan ei saa ihan joka marketista, mutta currysekoitusten tärkeänä aineksena sen tuoksu on varmaan kaikille tuttu. Maussa on viehättävän aromin lisäksi pistävyyttä, joten liikaa varsinkaan kokonaisia siemeniä ei kannata kaataa mukaan.

Mukaan valikoituivat lisäksi muut luetellut mausteet. Korianteria olisin kaivannut, mutta sitä ei ihme kyllä ollut. Currylehtiä, hajupihkaa, neilikkaa ynnä muuta oli, mutta ne eivät tällä kertaa tulleet mukaan. (Muistaakseni Nasu ihmetteli jossain vaiheessa Nalle Puhille tämän hieman ontuvana pitämäänsä runoa, ja Puh selitti, että runojen pitää syntyä niin, että ottaa mukaan kaikki ainekset jotka haluavat tulla.)

Kuumensin siis öljyssä mausteet ja lisäsin sitten paistettavaksi pieneksi kuutioidun perunan – ”Raekoko tuollaista 0,125 cm³ luokkaa”, kuten Juice Leskinen yllättävän jämptisti totesi pyttipannureseptissään.

Seuraavaksi kiehautettu vesi, suola ja linssit. GoGreenillähän on myös esikypsennettyjä papuja ynnä muita, jotka eivät vaadi liottamista, mutta ne eivät ole oikein löytäneet paikkaansa omassa ruoanlaitossani. Pavut tulee joko liotettua itse tai ostettua valmiina tölkissä, joskus myös kaivan aiemmin keittämiäni pakkasesta (harvemmin, vaikka luulen että niitä on siellä aika paljon). Linssien kohdalla esikypsennys vaikuttaa erityisen turhalta, kun nehän eivät liottamista vaatisikaan. Se hauska puoli näissä viiden minuutin linsseissä kuitenkin on, että niitä voi rouskutella kuiviltaan sellaisinaan, tai ripotella vaikka salaatin päälle.

Vettä tuli hiukkasen liikaa, ja kun linssit eivät näyttäneet oikein sakeuttavan kastiketta, tein suurusteen gramjauhoista. Rakenteesta tulikin oikein kiva ja täyteläinen, eikä curry enää vaatinut kermaa tai kookosmaitoa, jota yleensä lisään.

Jotain raikastusta tuhti ruoka sen sijaan kaipasi, joten kippasin mukaan pussillisen pakasteherneitä. Toimi.

Pepsiwokkia

Tämä on muunnelmineen yksi helpoista arkiruoistani – tavallisesti tosin ilman kolajuomaa, mutta nyt tuli Pepsi mieleen, kun etelänmatkalla tuli vietettyä aikaa erään suurkuluttajaystäväni kanssa. Itsellänikin Pepsi Max on oikeastaan ainoa limsa jota tulee silloin tällöin juotua. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lisätty sokeri on ainakin omassa ruokavaliossa pahempi juttu kuin silloin tällöin nautitut makeutusaineet, mutta en jaksa alkaa aiheesta kinata. Ihmettelen kuitenkin, kaipaako joku mehutiivistettä jonka bongasin kaupasta ja joka mainosti isolla kivanvärisellä lätkällä ”40 % vähemmän sokeria!” – siinä oli sitten sekä sokeria että makeutusainetta.

Jos limppari kuulostaa liian oudolta edes kokeiltavaksi, ilmankin pärjää hienosti. Perusasiat tässä ruoassa ovat maapähkinälevite (makeuttamaton, tavallisesti Amonan oravapurkki) ja soijakastike, ja useimmiten inkivääri, chili ja valkosipuli. Nyt jäi kuitenkin viimemainittu pois.

Porkkanaa
Sipulia
Inkivääriä
Parsakaalia
Varhaiskaalia
Ruskeita papuja
Chiliä
Maapähkinälevitettä
Pepsiä
Soijakastiketta
Vähän seesaminsiemenöljyä (paahdetuista siemenistä)
Paljon muuta öljyä

Kanssaksi täysjyvänuudeleita

Kuumensin öljyä pannulla kera chilin. Chiliä saattaa upota aika paljon, käytin mielestäni reilusti aika riittoisaa Bird’s Eyeta, mutta Pepsin makeus sai sen käyttäytymään tosi kiltisti. Sitten lisäsin viipaloidun porkkanan, sipulin ja inkiväärin, jonka jätin aika isoiksi sattumiksi. Alkuvaiheessa lisään myös valkosipulin silloin kun sitä käytän, ja hetken päästä nopeammin kypsyvät ainekset, tässä tapauksessa kaalit.

Kun kasvikset olivat sopivasti pehmenneet, kaadoin pannulle soijakastiketta, Pepsiä ja kiehautettua vettä, ja hämmentelin sekaan ison möykyn maapähkinälevitettä. (Pepsin nimihän tulee ruoansulatusentsyymi pepsiinistä, jonka maku taas on tuttu oksennuksesta, mutta tätä ei kannata liikaa miettiä.)

Kastikkeen tekeytyessä keitin täysjyvänuudelit, ja sekoitin sitten mukaan ne ja tölkkipavut. Lopuksi vielä hiukan seesaminsiemenöljyä.

Proteiiniksi arkiwokkiin tulee mitä milloinkin, jos ei papuja niin tofua tai seitania tai lisää pähkinöitä. Varsinkin tässä imelässä versiossa toimisivat varmaan hyvin suolaiset sattumat, vaikka viime tingassa lisätyt suolatut ja paahdetut cashewpähkinät. Jos haluaa happamuutta niin omenasiiderietikka käy hienosti tähän, kuten useimpiin muihinkin ruokiin.

Ei tullut nyt kaksinen kuva, mutta ruoka toimi tavallisen mukavasti.